Kun astuit ovesta sisään niin oli kuin helvetti olisi jäätynyt. Olet ihminen, joka kulkee ahdistus mukanaan. Se ahdistaa muitakin, kaikkia.

Mitä sitten täällä teit. Et mitään. Olit kaksi tuntia ja poistuit. Vapautunut tunnelma palasi.

Minulle on sanottu, että suojelisin itseäni. Suojelisin Sinulta, myös lastamme. Konreettisella tasolla olisin pois kaikesta elämästäsi. Enhän halua hukkua kanssasi.

En tiedä kuka sinua voi auttaa. Ei kukaan, kun et ota apua vastaan. Omat puheesi siitä, että vielä nouset ovat jääneet puheen tasolle, mutta näinhän on jo pitkään ollut. Ne jotka sinut tuntevat, minäkin, tietävät että et jaksa enää kauan. Lopullinen romahdus tulee muodossa tai toisessa. Ehkä se on uuden siemen, en tiedä.

Soitit vielä myöhemmin. Ei tänne tarvitse kenenkään tupata. Pyysit kertomaan lapsillesi, että eivät tule käymään. Minä en kerro lapsillesi sellaista, tiedäthän sen. Lähetit kuitenkin heille oudon tekstiviestin. Ilmoitit, että olet tavoitettavissa vain puhelimitse. Olit myös riidellyt tyttäresi kanssa kun tämä ei ole tullut käymään.

Hän kyllä kertoi miksi. Et ole koskaan kotona. Hän kävelee joka päivä vieressäsi olevan pubin ohi ja sinä olet siellä. Sinähän kielsit sen tyttäreltäsi, valehteli hänelle. Olet vain ottamassa sitä yhtä, ei muuta. Kuitenkin olet päivät pitkät siellä.

Tyttäresi sanoi, että hän voi tulla käymään, mutta ei enää jaksa. Ei jaksa,  että olet humalassa. Ei jaksa sitä, että puhut vain itsestäsi, ajattelet itseäsi, kerjäät sääliä. Ikään kuin muilla ei olisi vaikeaa. Muillahan ei ole ongelmia, vain sinulla. Et kuuntele ketään, et kuule. Kuulet vain itsesi ja omat ongelmasi.

Olen sanonut, että olet itsekeskeinen. Olen sanonut, että puhut vain itsestäsi ja purat kaiken katkeruutesi ihmiselle, joka on sinua lähinnä. Et sinä sitä kuitenkaan ymmärrä. Olet ainoa, joka on kärsinyt, olet ainoa jolle on tehty väärin. En usko, että muutut koskaan.

Hyvää pääsiäistä sinulle.

Sama juttu AA-kerhon kanssa. Taas alkaa uusi elämäsi. Käyt  kertomassa, että olet alkoholisti ja jatkat juomista koko ajan. Olethan yrittänyt ja tehnyt kaikkesi.

Sama juttu katkon kanssa.

"Käyn kyllä siellä pubissa, juon vaikka jaffaa, ei siihen ole kellään mitään sanomista. Vietän aikaa ja juttelen ihmisten kanssa." Näinhän se menee ja ei sitten kuitenkaan.

"Kuule äiti, kumpaa joisit, viiniä vai cokista jos cokiksessa olisi prosentteja?" Kysymyshän on hauska, sille voi nauraa. Näin lapsesi.

Ja ryösti taksin matkalla. Poliisit tietenkin noutivat kotoa jossain vaiheessa ja löysivät sieltä jotain

Kannabisviljelmän, varastetut taksin rahat ja yhden varastetun pankkikortin.

Eli tulossa on ja paljon, koska pohjalla on muitakin pahoinpitelyjä, maksuvälinepetoksia, varkauksia ja ties mitä.

Nuori kaveri, alta kolmekymppinen. Olen tuntenut hänet aika pienestä pojasta. Täysin rikkinäinen lapsuus. Äiti joi ja kuoli kun lapset olivat vielä pieniä. Isän seuraava naisystävä hyppäsi parvekkeelta ja kuoli. Isä joi koko ikänsä eikä pystynyt huolehtimaan lapsistaan. Lapset joutuivat lastenkotiin. Toinen sisaruksista on selvinnyt, tämä toinen taas ei. Ja isäkin kuoli vuosi sitten.

Isän kuoleman jälkeen alamäki jyrkkeni ja nyt siis ollaan tässä. Vankila odottaa.

Kenen syy? Jos psyyke on jo lapsena mennyt pirstaleiksi ja kaikki nuoruusiänkin kokemukset ovat vielä entisestään lisäneet pahaa oloa, niin eihän siitä helposti yksin nousta. Onhan suku ollut tukena, mutta ei sekään voi hänen puolestaan elää ja parantua. Ei ole juurikaan mitään hoitoa ollut tarjolla, eikä tuohon nyt mikään kevyt hoito edes auta. Ei enää, joskus olisi ehkä auttanut. Kaikki me emme ole vahvoja ja selviytyjiä.

Kovin surullista.

Varmaan viisastuneena edellisestä puhelin soi viime yönä jo kahdelta. Oli tapahtunut kauheita, niin kuin aina. Voi, oli ollut asuntonsa viereisessä pubissa. Joutunut juomaan siellä olutta, naisseurassa tietenkin. Ressukka. Kuink ollakaan hänen veljenpoikansa oli soittanut ja tullut sinne. Pitäähän hänelle nyt tarjota juotavaa ja taas joutui juomaan itsekin seuraksi. Harmillista. Sitä tarjottiin. Oma poikansa tuli sinne myös käymään, sillä seurauksella, että tämä veljenpoika oli käynyt oman poikansa päälle. Outoa, siis taas.

Siis tappelu. Mitäpä parista rikotusta pöydästä tai yhdestä peilistä, tai lohjenneesta hampaasta. "Siis mun pitäis olla yksin vai ja itsenäistyä. Ja vitut. Mä tartten kunnon miehen. En mä halua luusereita (nyt ystävä) tai imijöitä (minä)." Sanoin, että soitat kuitenkin keskellä yötä imijälle ja sitten tulikin luuria korvaan. Hyvä, kiitos. Jatkoin uniani rauhassa.

Pakko pitää puhelinta auki työn takia yölläkin, eikä unenpöpperössä ilman lasisilmiä näe kuka soittaa. Täytyy siirtää tuo päivystävä numero jollekin muulle ja laittaa kone yöksi kiinni.

Hätä oli siis suuri ja pitihän se saada jakaa jonkun kanssa. Olenhan edelleen hänen läheisin ihminen, niin kuin on sanonut. Vaihdan puhelinnumeroni, muutan toiselle paikkakunnalle, ehkä ulkomaille, käyn plastiikkakirurgilla ja muutan ulkonäköni. Häviän.

Ei kun menen matkatreffeille ensi viikon torstaina lähipaikkakunnalle. Käyn kuitenkin ennen plastiikkakirurgilla, jos vähän mahdollisuudet paranisivat.

Se on hyvä selitys, mutta valitettavasti väärä. Riisuuko kännitila sitten tämän kontrollin? Juu, ihan varmasti se sen tekee, mutta silti; kännissä tai ei niin mitä tahansa ei voi seurauksitta tehdä. Vai onko se alttius "tehdä mitä tahansa" jo olemassa ja kun vetää lärvit niin se sitten toteutuu. Jos ihmisellä on olematon itsetunto, niin uskon kyllä, että sitä alttiuttakin on. Onhan se hienoa kun on haluttu ja kaikki ylistävät ja haluavat sinua. No, ei se tietenkään näin simppeliä ole, mutta yksinkertaistaakin pitää joskus.

Kännissä on myös hyvä olla rehellinen. Enhän voi tällaisia asioita selvänä puhua, mutta kun olen huppelissa niin voin sanoa todelliset mielipiteeni ja ilmaista aidot tunteeni. Hmm. Viinahan ei vääristä ihmisen persoonaa ja persoonallisuutta. Romanien kanssa on muuten mukava ryypätä; ne ei puhu koskaan työasioista. Ja kun olet tarpeeksi kauan juonut ja olet päivitttäin kemiallisessa mielihyvässä tai varmaan pahassa niin olethan aito ja tunteva ihminen kaiken aikaa.

Kännissä voi myös itkeä ja huutaa ihan vapaasti. Voi surkutella itseään ja kirota kaikkia vittumaisia ihmisiä, jotka ovat sinulle väärin tehneet. Enhän sinä muuten joisi.

Kummallista kun muut ei ymmärrä.

Niin mikä alkoi? Jos sen rumasti sanoo niin huoraaminen ja ryyppääminen. Ryyppääminen alkoi kyllä jo aiemmin. Miehiä on ollut lukemattomia. Olen tässä matkan varrella ollut aikamoisissa tilanteissa, oikeasti vaarallisissakin, kun hänen seuranhakunsa on keskittynyt tuonne laitapuolen kulkijoihin, alamaailmaankin.

Kesällä 2007 kaikki sitten loppui. Vai loppuiko? Otimme kuitenkin eri osoitteet. Hän kiinnittyi välittömästi itseään huomattavasti nuorempaan kaveriin. Oli varmasti kiinnittynyt jo aiemminkin. Siitähän se onni aukesi. Ei ihan niinkään.

Odotathan minua kuukauden. Minun täytyy katsoa tämä juttu. Odotathan lokakuun 13. päivään saakka. Odotathan sinne ja sinne asti ja niin edelleen.Kämppä myyntiin ja muutin myös pois asunnostamme. Aina kun tein jotain, esimerkiksi hän kuuli, että kävin eroryhmässä. Välittömästi teksturi: "todellinen rakkaus ei häviä koskaan", "onhan vielä aikaa", "miksi et minua oikeasti rakastanut". Kun hän kuuli, että tapailin yhtä naista. Raju vihan täyttämä teksturi tuli heti ja hirvittävä kostomentaliteetti. Hän kostaa. Mutta mitä?

Kaiken aikaa sain viestiä. Ei tästä mitään tule, se on niin lapsellinen, ei sen kanssa voi keskustella. Se vaan pelaa pleikkaria kaiket päivät. Ei se käy töissä, se seuraa minua koko ajan joka paikkaan.

Käytiin etelässä tämän kaverin kanssa. Sieltäkin soittoja, on ikävä, ei se osaa mitään, ei se ole koskaan käynyt missään, ei tästä tule mitään. No, rahat tietenkin loppui kesken matkan ja sitä sitten piti järjestää. Tallinnassa, Ruotsissa yhdessä. Rahat loppui taas, hohhoijaa. Tämmöistä.

Nyt sitten tai jo aiemminkin. Muutan täältä pois, hankin oman asunnon, et sattuisi tietämään mistä saa. Tätä pari kuukautta. Pari viikkoa sitten soitto, muutan täältä pois. Tiedätkö mistä saisi nopeasti asunnon, siis kolmessa päivässä. Sai sen ja hän muutti, tai hänet muutettiin.

En uskalla olla yksin täällä, en ole koskaan ollut yksin. Miten minä pärjään? Voisitko tulla tänne, voisinko tulla sinne. Soittoja päivittäin, monta kertaa päivässä. Aion nyt itsenäistyä ja seisoa omilla jaloillani. Eihän sitä tiedä, vaikka oltaisiin yhdessä vielä. Rakastanhan minä sinua. Olen tottunut sinuun. Olen jättänyt tämän kaverin. Hän on nyt ystäväni. Joudun käymään hänen luonaan, koska osa tavaroistani on vielä siellä ja hän voi vaikka suuttua ja rikottaa ne. Voidaanhan me, sinä ja minä alkaa seurustella. Lupasin mennä ripustamaan verhot sinne. Ei se pärjää yksin. Se on niin reppana. AAArrrrgggggghhhhhh.

Kuka jaksaa kuunnella? Perkeleen manipuloiva, toisia hyväksikäyttävä, tosiasiassa tunteeton ihmisiä pelinappuloina käyttävä pikku perkele.Niin, hän on tunkemassa takaisin elämääni. Mikäs siinä, onhan hän nyt omillaan, ei ole tekemisissä tämän "nytystävän" kanssa. On tasapainoinen ja selkeä, hänellä on niin paljon annettavaa kaikille lähimmilleen. Oikea lahjojen lahja tälle universumille. Unohdin mainita, että hän juo edelleen päivittäin.

Enhän kuulosta katkeralta, en nyt ainakaan ilkeä ole. No joo, eihän se tietenkään ole helppoa entiselleni. Jos on joskus jäänyt niin vajaaksi kuin hänkin on, niin on se jotenkin ymmärrettävää. Mutta ei se kyllä näin mene.

On sitten mielenterveyden ammattilainen tai ei niin samalla tavalla ne koskettaa, eikä niitä työkaluja näköjään ole, teet sitten ammatiksesi vaikka mielenterveystyötä.

Tulin haastattelluksi ja varmaan myös arvioiduksi siinä illan mittaan. Äitisuhteestani alkaen. Näin tietenkin käy kun lähtee terapeutin kanssa ulos. Totta kai hän tenttasi minua avioliitoistani. Muistuttivatko vaimoni äitiäni? Joo, siinäpä kysymys. Olen sitä itsekin miettinyt joskus ja ei siihen ole vaikea vastata.

Ensimmäinen vaimoni on minua kuusi vuotta vanhempi. Hän on perusrauhallinen, tasainen ja seesteinen ihminen. Elämänarvot ovat kohdallaan ja hän seisoo jalat tukevasti maassa. Tasainen ihminen, jonka kanssa ei tule mitään yllätyksiä. Lempeä, kaikkien kanssa toimeentuleva ihminen. Ei siis hiukkaakaan äitini kaltainen vaan aivan kaikkea muuta.

Tämä kakkonen on aivan toista maata. Hän on taas viisi vuotta minua nuorempi. Ei ollenkaan rauhallinen, ei myöskään tasainen. Kulkee koko ajan jalat irti maasta. No, on hän kiltti ja kovin hyväntahtoinen, kaunis myös. Mielialat kuitenkin vaihtuvat alinomaan eikä aina oikein tiedä missä mennään. Ei juurikaan siedä mitään sanomista. Ei pysty keskustelemaan mistään vaikeista asioista suoraan, siis kóhtaamaan toista ihmistä aidosti. Ei hallitse kiukkuaan vaan kehittää sen raivoksi ja huutamiseksi. Hän on hyvin äitini kaltainen luonteeltaan ja reaktioiltaan. Sitten kuitenkin näin. Äideistä ei kai Suomen lainsäädännön mukaan voi ottaa eroa, vaimosta onnneksi voi.

Totta kai erosta voi selvitä, onhan se tyhmä kysymyskin, tai otsikko tässä tapauksessa. Ensimmäinen liittoni oli hyvä, ero vaikea. Siinä meni viitisen vuotta ennen kuin se lakkasi vaivaamasta. Toinen liitto oli vaikea, ero taas ei. Selvisin nopeasti ja jatkan elämääni, voin myös huomattavasti paremmin.

En todennäköisesti tapaa terapeuttia enää. Hän oli kyllä aito ihminen hänkin. Kiroili välillä kuin katujätkä ja hänen ilmaisunsa oli muutenkin elävää. Taas kuitenkin uusi tuttavuus ja olemme varmasti jossain kontaktissa. Ai niin, se arvio; sain todistuksen.... aidon oloinen ihminen josta ihmiset pitävät, ymmärtäväinen ja ajattelevainen. Höh, enhän halua kuin olla renttu.

Olen tässä syksyn aikana tavannut aika paljon naisia. Useimmat vain kerran. Yhden kanssa kuljin sen kaksi kuukautta ja sitten oli tämä tammikuun "lähtisin vaikka maailman ääriin hänen kanssaan". Erään viehättävän naisen tapasin kolme kertaa, mutta vetäydyin itse siitä kun sain kutsun syömään hänen luokseen. Ei siitä olisi mitään tullut ja olisin vain loukannut häntä, enkä sitä halunnut tehdä. Toisesta jutusta vetäydyin myös aivan alkumetreillä ihan samasta syystä.

Ihmissuhteet on edelleen vaikeita näin kypsemmälläkin iällä. Ihan samat jutut pelittää on sitten nuori tai vähän vanhempi. Se on ollut hyvä huomata, että sitä tuntee vielä niitä samoja hulluja tunteita kuin joskus 18-vuotiaana. En olisi uskonut, että näin se on. On se kuitenkin. On tehnyt kirpeän kipeää, siis hyvällä tavalla kipeää.

Sanoin hetki sitten, että ihmissuhteet on vaikeita. En nyt kirjaimellisesti sitä tarkoita. Tarkoitan sitä, että vaikka on kokemusta ja elettyä elämää, ymmärrystäkin kohtuullisen paljon niin kun "retkahtaa" niin ei niistä kovin paljon apua ole.

Olen tavannut vain hyviä ihmisiä. Tavallisia suomalaisia fiksuja naisia. Kertaakaan en ole pettynyt enkä katunut tapaamisiani. Kolmesta on jäänyt ystäväni, joiden kanssa soittelen tai kirjoittelen silloin tällöin. Olen ajatellut, että tapaan vain yhtä kerrallaan enkä kohella siellä täällä. On se toiminut.

Seksiä niin. No, en ole ollut seksiä hakemassa. Kerran olen tullut talutetuksi sänkyyn tässä matkan varralla, mutta ei silloinkaan seksiä, vaikka vastapuolen aie oli aivan selvä. En ole vain halunnut. Se on kuitenkin se läheisyyden suurin muoto ja ei oikein sovi ajatusmaailmaani, että heti hyppäisin jonkun kanssa petiin. Hyppään toki kiljuen kun sen aika on.

Entiseni on tunkemassa takaisin elämääni kaikkien näiden kuukausien jälkeen. Kirjoitan siitä vaikka jossain vaiheessa enemmän.

Joku minut varmasti täältä bongaa, en epäile yhtään. Menneisyyttä on aika paljon käsitelty, jatkan tästä päivästä.

Olen siis eroamassa ja haku on päällä. Olen tässä syksyn mittaan tavannut muutamia naisia. Syyskuun alkupuolella oli yksi ihmissuhde, ei kuitenkaan seksisellainen, ja sitä kesti parisen kuukautta. Ystävinä jatkamme ja soittelemme harvakseltaan.

Tammikuun alkupuolella sitten tapasin hänet, josta nyt kirjoitan. Olin ihan varma, että se on hän. Tykästyin välittömästi, kiinnyin koko ajan enemmän. Kerroin sen tietenkin, hehkutin ja annoin hyvää palautetta hänelle.

Sain myös itse käsittämättömän hyvää palautetta, en ollut sellaista saanut pitkää aikaan, jos koskaan. Tapailimme aika tiiviisti. Vietimme aikaa yhdessä. Olimme ulkona, kävimme teatterissa, harrrastimme yhdessä. Teimme ruokaa, puhuimme, nauroimme; oli todella hauskaa. Ei tarvinnut kuin katsoa niin tiesi, mistä oli kysymys.

Tapasin hänen lapsensa, hän minun sukuani. tapasimme toistemme kavereita. Nukuimmekin yhdessä pari yötä, ei kuitenkaan seksiä. Kaikki oli hyvin. Viihdyimme niin hyvin toistemme seurassa. Sitten se loppui yhtäkkiä, ilman mitään näkyvää syytä. Sitä kesti reilun kuukauden. Ei minusta ole tähän hän totesi. Sen jälkeen emme ole nähneet, olleet yhteydessä kuitenkin. Meilejä ja teksiviestejä. Hän kirjoitti ensin ja pahoitteli, että on satuttanut minua ja vastasin. Nyt emme ole vähään aikaan kirjoittaneet kumpikaan. Hiljaista siis.

Olen miettinyt todella intensiivisesti, että miksi näin? Mitä oikeastaan tapahtui? En ole löytänyt mitään syytä, eikä sitä ole suoraan sanottu meileissäkään. On pitänyt lukea rivien väleistä ja miettiä.

Sitten se aukesi. Ajattelin, että laitanpa itseni hänen asemaansa. Jos elämääni tulisi ihminen joka tykästyy ja kertoo sen. Kehuu ja hehkuttaa. Olen toisen kaikkien toiveiden täyttymys, ihminen jonka kanssa voisi elää elämänsä loppuun saakka. Mitä tapahtuu? Sehän ensinnäkin imartelee ja tuntuu hyvältä. Kun vielä olen tilanteessa, jossa toivun vanhasta ihmissuhteesta, niin olen tietenkin altis kaikella tuollaiselle. Annanko sitten itse hyvää pautetta takaisin. Totta kai hyvässä olossani annan sitäkin.

No, jos tykkäämisen taso ei ole samanlainen tai edennyt niin nopeasti tai muuten ei pysty ottamaan vastaan, siis sitoutumaan omista taustoistaan johtuen niin mitä itse tekisin. Sanoisi, että minusta ei ole tähän ja poistuisin. Näin juuri kävi. On yhdentekevää, onko tykkäämisestä tai sitoutumisen pelosta kysymys. Lopputulos on kuitenkin sama.

Olen vihainen itselleni, että en nähnyt tätä aikaisemmin. En juurikaan ajatellut yhtään mitään, vaan heittäydyin suorastaan siihen juttuun. En edes antanut itselleni "valinnan mahdollisuutta" olinhan jo valintani tehnyt. Olisin tosiaan lähtenyt hänen kanssaan vaikka maailman ääriin. En harkinnut yhtään. Olisin voinut edetä hitaammin, tutustunut rauhassa, katsellut pikku hiljaa, ajatellut ja harkinnut. Lopputulos olisi todennäköisesti ollut ihan sama, mutta olisin kuitenkin ollut itse myös jaksolla koko ajan. Nyt olin siinä huumassa, en nähnyt, en kuullut.

Mitä nyt sitten? Elämä on tämmöistä. Tekisinkö jonkun asian toisin? Voi olla, että toimisin toisella tavalla, tai kyllä, näin tekisin. Jos hän palaisi elämääni; lähtisinkö hänen kanssa vaikka sinne maailman ääriin. No, ihan varmasti lähtisin, en epäröisi hetkeäkään. Opinko tästä jotain? En usko, mutta nyt luulen tietäväni mitä tapahtui. Rakastuminen on kova juttu, tapahtuu se sitten missä iässä tahansa. Kukapa siinä kohtaa pystyy järkevästi toimimaan. Hiukan lohduttaa ajatus, että ei se nyt ihan yksipuolista ollut kun tiedän, että on hänkin näitä miettinyt ja ollut myös hiljainen ja allapäin.